Opetustyön arvot, rajat ja työn merkityksellisyys

  Ope oppii -koulutuskokonaisuuden 2. koulutuksen viimeisessä webinaarissa olimme opetustyön arvojen, rajojen ja työn merkityksellisyyden parissa yhdessä kouluttajamme Juho Norrenan kanssa. Alta voit lukea Juhon herättämiä ajatuksia opetustyöhön liittyvistä arvoista, rajoista ja työn merkityksellisyydestä. Ajatuksia herättäviä lukuhetkiä.

                                                                        Kuva: Pixabay License

Arvot opetuksessa - yksi näkökulma siihen, miksi opettajat kuormittuvat

Arvot, nuo juhlapuheiden ja strategioiden ornamentit, ovat läsnä kaikessa toiminnassamme. Arvot kirjataan usein hyvin kauniiseen ja myönteiseen muotoon, jotta niihin on helppo samaistua: oikeudenmukaisuus, demokratia, rehellisyys tai luotettavuus eivät aiheuta vastaväitteitä. Siksi arvot nähdään koulumaailmassa usein mitäänsanomattomina ja itsestäänselvyyksinä – yhteissuunnitteluajan hukkana. Miksi puhua sellaisesta, joka on aina ollut, tulee aina olemaan ja josta jokainen on samaa mieltä?

No, minäpä kerron. Lupaan vähän kärjistää, jotta näkökulmani terävöityy.

Kuva: Pixabay License

Arvoihin liittyy ristiriitoja

Entä jos sanon, että arvoristiriidat muodostavat kaikki koulumaailman henkilöstöongelmat ja selittävät riittämättömyyden tunteen, joka on kroonistunut alalle? Tai että arvokeskustelun puute onkin tekijä, joka kuormittaa opettajia? Puhumattakaan väitteestäni, että määrittelemätön arvopohja voidaan samaistaa henkiseen väkivaltaan?

Kouluyhteisöjen toiminta perustuu arvoihin monella tavalla. Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen arvopohjansa. Se on usein jo lapsena omaksuttu tapa ajatella ja nähdä asioiden vaikutuksia sekä syitä. Heijastamme toiminnastamme arvoja, mutta emme välttämättä tosiasioihin perustuen. Itse asiassa usein on tärkeämpää puolustaa omaa arvomaailmaa, mitä kyseenalaistaa sitä. Vaikka tosiasiat puhuisivat kyseenalaistamisen puolesta. Psykologia ajaa meitä ajattelun poteroihin, koska siellä on turvallista.

Myös ammatillisuus perustuu arvoihin. Kouluyhteisössä ammatilliset arvot nivoutuvat yhteen ja muodostavat kokonaisuuksia. Henkilökohtaisesti tulkitsemme muiden ihmisten arvoja jatkuvasti ja pyrimme löytämään eroja sekä samankaltaisuuksia. On helpompaa työskennellä ihmisten kanssa, joiden miellämme ajattelevan asioista samalla tavalla. Onnistunut yhteisöllisyys rakentuu tietynlaiseen itsepetokseen: olemme luoneet toimintaympäristön, jossa olemme turvassa, koska yhteisön jäsenten arvot eivät kolise vastakkain. Jos tunnistamme ristiriitoja, on usein turvallisempaa vältellä niitä kuin kyseenalaistaa ja asettaa siten omaa arvopohjaa kyseenalaiseksi. Näin yhteisössä syntyy vaikutelma, että arvot ovat itsestäänselvyyksiä.

Kuva: Pixabay License

Arvojen yhteentörmäykset ovat kuitenkin välttämättömiä, jotta yhteisö saadaan toimivaksi, erilaiset osaajat loistamaan vahvuuksillaan sekä tavoitteet yhteisiksi. Juuri ne kohdat, joista ei olla yhteisössä samaa mieltä, ovat eniten keskustelun arvoisia. Tarkastelen esimerkin vuoksi auttamista ja siihen liittyviä arvoristiriitoja.

Auttaminen opetuksessa

Opettaminen on osaltaan auttamista. Moni opettaja kokee olevansa auttamisammatissa ja tekevänsä kutsumustyötä. Kun työpäivät ovat rankkoja, on helppo ajatella, että sentään teen tärkeää työtä ja joku hyötyy vaivannäöstäni. Joskus on kuitenkin tärkeää pysähtyä miettimään auttamista arvoristiriitojen näkökulmasta ja olemmeko sinut sen kanssa, miten toimimme.

Kuva: Pixabay License

Auttamistyön peruslähtökohta liittyy valta-asemaan. On kaksi osapuolta, tekijä ja kokija. Tekijä on vahva. Hänellä on asiat niin hyvin, että hän voi jakaa hyväosaisuuttaan muillekin. Sitten on kokija, joka on asetelmassa heikko: hän tarvitsee apua päästääkseen kuopasta ylös. Auttamisen myytti kirjoitetaan niin, että autettava on kaatunut ojaan eikä pääse omin voimin ylös. Hän joko pyytää auttajaa apuun tai voi olla jopa niin heikko, että auttaja tarjoutuu pyytämättäkin. Ihan hyvää hyvyyttään.

Ikävä puhaltaa pilvilinna hajalle, mutta en usko ihmisessä hyvään hyvyyteen. Se on myytti. Osa kulttuurimme tuottamaa tarinaa, jossa sankari on yhteisölleen uhrautunut pyyteetön toimija, joka ei väsy eikä pyydä mitään. Hän on siis epäinhimillinen. Mutta nyt oli tarkoitus puhua ihmisistä auttamassa ja autettavina. Ei satuhahmoista.

Kuva: Pixabay License

Ristiriita voi rakentua ainakin kahdella keskeisellä tavalla. Ensinnäkin inhimillinen auttaja voi hoksata, että hänellä on mahdollisuus hyötyä valta-asemastaan: autan sinua, jos lupaat vastavuoroisesti minulle jotain tai alistut minua heikompaan asemaan jatkossakin. Koulumaailmassa on tutkittu paljon vallan ilmenemistä tai indoktrinaatiota, joiden alueella tällöin ollaan. Auttamistarkoitus voi pienellä vivahde-erolla muuttua pakottamiseksi tai jopa henkiseksi väkivallaksi. Kuulostaa hurjalta, mutta semanttinen ero on häilyvä. Henkisen väkivallan tunnuspiirteet ovat:

-          tekijä pyrkii vaikuttamaan kokijaan, vaikka kokija ei sitä toivoisi

-          tekijä pyrkii käyttämään valtaansa kokijan puolesta, koska uskoo, että kokija ei siihen itse pysty

-          tekijä pyrkii hallitsemaan tai kontrolloimaan kokijan tekemisiä, sanomisia ja ajattelua.

Toiseksi autettava voi antaa ymmärtää tarvitsevansa apua, vaikka pärjäisi ilmankin. Olemme luoneet muun muassa oppimisen tuelle koneiston, joka kannattelee oppimista ja on välillä vaarassa ottaa oppimisen omistajuuden oppijalta kokonaan pois. Auttaminen ja tuki ovat hyviä tarkoittavia asioita, mutta luovat aina toimintamallia, joka tekee itsestään välttämättömän ja jota voi olla myöhemmin vaikea purkaa. Moni oppija hyötyy pienestä opetusryhmästä ja yksilöllisestä auttajasta. Tällöin on hyvin lyhyt matka siihen, että oppimistilanteen subjekti muuttuu ja autettavasta tulee sivustaseuraaja. Auttaja kokee, että hän ei kanna viittaansa kunnialla, jos ei tee työtä tehtävänsä eteen. Jos oppija passivoituu, joutuu häntä tukeva aikuinen ponnistelemaan entistä enemmän, jotta oikeuttaisi roolinsa auttajana ja välttäisi riittämättömyyden tunteen.

Kuva: Pixabay License

Jokaisessa auttamistilanteessa on ripaus edellä kuvattuja ristiriitoja. Koulumaailmassa autettava ei välttämättä edes koe tai tiedä olevansa mukana tällaisessa auttamistarinassa. Hän on pelastettavan roolissa, mutta ei tunnista tarinaa, siinä kuvattua uhkaa eikä sitä konnaa, joka hänen hyvinvointiaan uhkaa. Jotkut autettavat suhtautuvat tähän ristiriitaan miellyttämällä auttajaa: ollaan nyt sitten avuttomia, kun meille kerta on ne roolivaatteet puettu. Osa taas kapinoi vastaan: olen ihan erilainen kuin muotti, johon yrität minua asettaa. Molemmissa tapauksissa sankari on vaarassa uupua yrittäessään perustella olemassaolonsa tärkeyttä.

Arvoristiriitoja on mahdollista purkaa

Opettaja tai kasvattaja voi ajautua arvoristiriitaan, koska hän elää eri tarinassa kuin apunsa kohde. Tällöin oman työn vaikutuksia voi olla vaikea tunnistaa. Seurauksena saattaa aiheutua pitkittynyt riittämättömyyden ja merkityksettömyyden kokemus, jota yritetään ratkaista käpertymällä yhä tiukemmin sankarin viittaan. Yritetään yhä kovemmin, mutta itse arvoristiriita jää ratkaisematta. Asiaa ei auta, jos ympäröivä sankariyhteisö on myös ajautunut samaan arvoumpikujaan.

Jokaisella ihmisellä ja ammattilaisella on oma sietokykynsä. Jotkut meistä kestävät vastoinkäymisiä, tunnekuormaa tai ristiriitoja varsin pitkään. Pitkällä aikavälillä on kuitenkin ongelmallista, jos koko järjestelmä luo asetelman, jossa on mahdotonta onnistua: täyttää tehtävänsä. Ripustaa työpäivän jälkeen viittansa ylpeydellä naulaan ja kokea onnistumisen tunnetta. Arvoristiriidat koskettavat opettajia erityisen syvältä, koska alalla työskennellään suurella sydämellä ja kutsumuksella. Ammatillinen arvopohja sekoittuu henkilökohtaisiin arvoihin. Onnistumiset työssä sekoittuvat ihmisenä onnistumiseen.

Kuva: Pixabay License

Auttaminen on vain yksi esimerkki arvoristiriidoista, joita kouluyhteisössä on pohdittava. Asia ei ratkea itsestään vaan sitä on työstettävä, jotta opettajat voivat löytää rajat ja merkityksellisyyden ammatillisuudestaan ja yhteisöstään.

Kenenkään yhteisön jäsenen ei tarvitse pähkäillä opetustyön eettisiä puolia yksin. Tämä edellyttää kuitenkin, että arvokeskustelulle varataan aikaa ja niiden olemuksessa nähdään muutakin kuin pinta.

Blogitekstin kirjoittaja on Ope oppii -koulutuskokonaisuuden kouluttaja

Juho Norrena

Kirjoittaja on entinen erityis- ja luokanopettaja. Hän työskentelee opetuspäällikkönä Lapuan kaupungilla. Hän on kirjoittanut arvoista muuna muassa teokset Opettajan vaikeat kysymykset (PS-kustannus 2021) sekä  Arvojen varjot (Bazar 2017).